29. tammikuuta 2014

EF Street Action!

Hejssan!

Pidettiin toissa vkloppuna Stiinan kanssa Street Action Joensuussa, ja aattelin tehä tällästä pientä nopeeta postausta siitä. Tein siitä itseasiassa sellasen videon, missä selitin vähän tarkemmin tapahtumasta, mutta katotaan nyt uppaanko sitä mihinkään. :D

Street Action on siis sellainen "tapahtuma", johon osallistuvat EF:n ambassadorit, eli entiset kielimatkalaiset, ja kertovat omista kielimatkakokemuksistaan jakaen esitteitä ja muita oheismateriaaleja. Mun mielestä toi oli aivan sairaan kivaa, ja oli mukavaa innostaa ihmisiä lähtemään maailmalle! Muutenkin voisin sanoo että onnistuttiin Stiinan kanssa tosi hyvin, vaikka oltiinkin tällä kerralla vain kahdestaan.

Kaikki kamat mahtu just ja just noihin laukkuihin. Jaettiin myös noita EF:n rannekkeita, joita mullaki on muutamaa eri väriä!


Tossa meidän cool pieni söpö ständi ja Stiina!


Palaillaan lähipäivinä, ja aurinkoista viikon jatkoa kaikille!:)



pst... jos kielimatkat kiinnostaa, tilaa ihmeessä esitä täältä -> my.ef.com/Anskuuu

4. tammikuuta 2014

Elämää kielimatkan jälkeen

Moi! :-)

Oon nyt pitkään ollut tauolla blogin kirjoittamisesta, ja ylipäätänsä koko kielimatka/EF touhusta. Vaikka monen mun lukijan silmään tää kaikki mitä oon saanut kokea EF'n kautta on vaan hauskaa ja mahtavaa, niin todellisuuessa tää ei oo missää vaiheessa ollut nii kivaa miltä se vaikuttaa. Siksipä tässä postauksessa oikeasti haluankin kertoa sen kaiken, mikä tän touhun välissä on jaanut sanomatta. Vielä lähes _kolmen vuoden_ jälkeen mun omasta kielimatkasta.  

Avaan mun bloggerin ja mietin että "noniin ansku! nyt tehdään kielimatka-aiheinen postaus, ja kerrotaan miten kivaa ja ihanaa kielimatkalla on, ja yritetään innostaa muita lähtemään kielimatkalle ja kokemaan kaikki se mitä mäkin sain kokea. "

Noin mä suurinpiirtein ajattelen ja noin mun pitääkin ajatella. Useimmilla kerroilla se kuitenkin päättyy  nykyään siihen että oon kirjottanu n. 25% postauksesta ja laittanu muutaman kuvan, ja sit vaan en oikein enää pysty siihen. 

Vaikka kerron aina kaikille että joo oon ollu kielimatkalle ja se on ihan parasta ja kannattaa lähteä, niin silti joka kerta tulee se sama tunne ja tekis mieli sanoa, että, ei älkää lähtekö. 

Te ette haluu tätä tunnetta. Niitä aikoja ei saa enää koskaan takaisin. Vaikka ne ihmiset saisit sun vierelle, ei se koskaan tuu olemaan samanlaista kuin sillon. Tää kuulostaa jotenkin tosi dramaattiselta ja kliseiseltä, mutta ei siitä jostain syystä vaan pysty päästää siitä irti. Kolme viikkoa voi muuttaa elämän, ja muuttaa sun koko maailman kuvan. 

Yleensä yritän miettiä tätä järjen kanssa, että hei ansku sä oot jo 16 vuotta, ja oot oppinut kielimatkankin jälkeen paljon hienoja asioita, tavannut mahtavia ihmisiä ja sun elämä on yksinkertaisesti jatkunut. Silti tuntuu että palaan joka kerta siihen kolmetoista vuotiaaseen itseeni, kun olin vielä tosi nuori ja kaikki vielä kokematta. Kolmessa viikossa koin sen kaiken. Välillä tuntuu et se on ainoa tärkeä asia mitä oon koskaan kokenut?! Tuntuu ihan hirveeltä sanoo noin, koska onhan mulla tälläkin hetkellä perhe mun ympärillä, rakkaita ja parhaita ystäviä ja kaikki mahdollisuudet menestyä elämässä. Vaikka miten paljon ikinä oonkaan oppinut, niin silti en ikinä niin paljon mitä vaan sen muutaman viikon aikana opin.


Tää on tällänen asia, mitä ei voi selittää kenellekkään muulle, kuka ei oo kokenut sitä. Ei varmasti ne liiderit tai EF:n työntekijät, jotka lukee meidän blogeja tuu silti ikinä ymmärtämään et miten paljon se on vaikuttanut meihin.

 Ihmiset on tietenkin erilaisia. Kaikki suhtautuu tähän kielimatkan jälkeiseen elämään ihan eri tavalla, eikä monet jää ikävöimään sitä välttämättä millään tavalla. Muutama tyyppi mun matkalta on katkaissut kaikki yhteydet, eikä niitä ilmeisesti kiinnosta ollenkaan pitää yhteyttä kenenkään kielimatkalaisen kanssa. Nii no, elämä jatkuu. Se jatkuu vaikka haluiskin vaan murehtia ja muistella menneitä. Se ei oo silti aina niin helppoa ja yksinkertasta. Ei ainakaan mulle. 

Kuuntelen tässä parhaillaan The Fraytä, jota kuuntelin viimeks kunnolla seiskalla eli ennen mun ensimmäistä kielimatkaa. Toi "You Found Me" biisi jotenkin osuu tähän tilanteeseen niin täydellisesti. Mitä ikinä tolla biisillä on alunperin tarkotettu, mut ite ainakin ajattelin ton ennemminkin niin että löysin itseni. Ennen kielimatkaa olin kai tavallaan vähän kadoksissa vaikka mulla on ollu aina paljon kavereita ympärillä, nii tuntu silti että pala musta ei oo vielä loksahtanut paikoilleen.

 "Lost and insecure
You found me, you found me
Lyin' on the floor
Surrounded, surrounded
Why'd you have to wait?
Where were you? Where were you?
Just a little late
You found me, you found me"

Vaikka kielimatkan jälkeen tuntuikin että oon sen ansiosta löytänyt itseni, niin vaikka se totta onkin, niin samaan aikaan kadotan itseni haikailemalle sinne takaisin. Valehtelen jopa itellenikin et joo unohin kirjottaa blogiin, vaikka ei, en unohtanut, vaan yksinkertaisesti en vaan pysty unohtaa! Kaikkien niiden kuvien kattominen tuntuu niiiiiin pahalta, joita tänne mun omalta matkalta laittaisin! Vaikka nyt oonkin just menossa siihen suuntaan mun elämässä, mihin mun on tarkotuskin mennä, niin tuntuu et tietyllä tavalla tää haikaileva puoli musta on hidastanut mua. Joskus vaan täytyy yrittää päästää irti.

 Ensimmäistä kertaa mietin et lopettaisinko koko EF jutun ja rupeisin vaan elää mun elämää haikailematta, mutta sitten taas muistan että mitä kaikkea hienoja asioita tää koko "EF seikkailu" on mulle antanut. Rakkaita ihmisiä, Maltan matkan, Lontoon matkan, paljon uusia kokemuksia, uusia kavereita...Nyt oon viimein lähdössä sinne Kaliforniaankin ensi kesänä! Oisko vähän liian aikasta luovuttaa, vaan sen takia että välillä on raskasta kun tulee menneet "hyvät ajat" mieleen. Ja siis mitkä hyvät ajat? Nyt on ne hyvät ajat! 


Yritän koko ajan hokea itselleni, että hei sulla on ne muistot. Sulla on ne kuvat. Sulla on ne ihmiset. Kukaan ei voi viedä niitä muistoja sulta pois! Vaikka kaikki kuvatkin poltettas, ja ihmisiinkin katkeis välit, niin ne muistot ei muutu eikä unohdu. Sulla on aina ne, ja ne on tosi arvokkaita. Ne säilyy, vaikka kaikki muu vietäis pois. 

Luin just äsken sellasen pitkän kirjotuksen, jonka olin joskus vuosi sitten kopioinut jonkun vaihtarin blogista, ja ajattelin et voisin kopioida siitä muutamia kohtia tähän. Vaikka se onkin tarkotettu vaihtareille, mutta myös meille kielimatkalla joskus olleille, siinä on muutamia kohtia mihin me voidaan samaistua.

"In a couple of weeks we will reluctantly give our hugs and, fighting the tears,we will say
 goodbye to people who were once just names on a sheet of paper to return to people that we hugged and fought tears to say goodbye to before we ever left...."

Muistan kun ajattelin noin mun ekan viikon jälkeen maltalla. Kohta mä palaan kotiin ja kaikki on taas samanlaista. Joudun hyvästelemään nää mahtavat ihmiset mun ympärillä, ja god only knows tuunko koskaan enää näkemään niitä. Nää ihmiset, jotka viikko sitten mulle oli aivan täysin tuntemattomia, on nyt mulle tosi rakkaita ja voin olla niiden seurassa aivan oma itseni, niin kuin oisin aina tuntenut ne.

"We will go back to the places we came from, and go back to the same things we did last summer and every summer before.
We will come into town on that same familiar road, and even though it has been months, it will seem like only yesterday.
As you walk into your old bedroom, every emotion will pass through you as you reflect on the way your life has changed and the person you have become."

Hassua miten oikeesti 3 viikkoa voi muuttaa ihmistä? Ja miten se voi jäädä mieleen niin vahvasti. Muistan sen kun astuin mun huoneeseen, sen jälkee kun oltiin ensin matkustettu monta tuntia Helgingistä kotiin. Mun huone näytti ihan erilaiselta, se johtu siitä et se oli remontoitu sen aikana kun olin ollu poissa, mutta muistan miten ajattelin et miten mä itekkin oon muuttunu ja sisäisesti "remontoitu". Kaikki on muuttunut, mutta samaan aikaan kaikki on ihan samanlaista kuin aina ennenkin.

 Se oli hassua nähä mun kaverit pitkästä aikaa, koska eihän niiden elämä siinä muutamassa viikossa ollu mullistunut. Toisin kun mun oli. Oli ihan outoa puhua normaaleista asioista niiden kanssa, kun tuntu et hei et en oo enää se normaaliansku. Olin muuttunut, vaikka olinkin se sama ihminen, mutta olin kasvanut henkisesti jotenkin niin paljon. 

Nukuin melkein koko seuraavan viikon, koska tottakai väsymystä oli kertynyt, mutta muutenkin ei mua huvittanut nähdä ketään. Halusin vaan rauhassa totutella ajatukseen, että mun pitää palata takaisin normaaliin elämään. Vaikka en todellakaan halunnut palata takaisin normaalin elämään. Halusin ainoastaan takaisin maltalle! 

Huomaan vasta nyt, miten jossain vaiheessa mun ikävä on oikeesti ollu tosi kova, kun luin noita vanhoja postauksia. Jouduin ehkä sen vuoksi vähän poistelemaankin niitä.. Tajusin että puhuin niissä kielimatkasta, kuin jostain edesmenneestä läheisestä henkilöstä jonka haluan takaisin. Aika hurjaa, koska vielä tänäkin päivänä niiden kuvien katseleminen ja matkasta kertominen tuntuu tuskalliselta. Vaikka oonkin käyny pitämässä monia esitelmiä EF:stä kouluissa ja kertonut kaikille mun kavereille siitä. Silti se on vaikeempaa mitä kuvittelee.


Kuitenkin se kaikki mikä siitä matkasta on jäänyt mulle, on vaikuttanut muhun. Mun kielitaito ei olis puoliakaan näin hyvä. En olis todellakaan näin avoin ihminen, ja luultavasti oisin enemmän ennakkoluuloisempi. Eli tästä nopeasti tiivistelmässä sanoisin että en olisi oma itseni. :D En oo koskaan mikään hirveän ujo ollutkaan, ja tietyllä tavalla oon aina ollu aika räväkkä, mutta tietynlaista rohkeutta tää on antanut mulle. Varmasti myös tämä koko prosessi, mitä käsittelen päässäni tästä ikävästä jne tekee musta vaan vahvemman ihmisen. 

Mitään tässä siis en oo hävinnyt, ja elämä jatkuu! Oon vaan aina ihannoinut vapautta, sellaista vapautta, jota ei ehkä normaalissa arkielämässä voi saavuttaa. Sellaista vapautta se kolme viikkoa siellä välimeren takana tosiaan oli. Varsinkin sellaselle pienelle tytölle. Little girl in the big wooooorld todellakin! 

No, Onneks ollaan kohta voiton puolella tässä ankeessa syksyssä/talvessa ja kevät tulee nopeemmin kun huomaakaan, eikä tartte kokee tätä kaamosmasennusta enää ja ikävöidä nii raskaasti niitä hiekkarantoja! :D Tää on vaan jotenkin aina tää perus loka-tammikuun fiilikset, kun on niin pimeetä ja synkkää! "Positiivisena" ihmisenä  en silti löydä valoa oikein mistään muusta, kuin niistä aurinkoisista muistoista, jotka jää sitten kaihertamaan sinne takaraivoon ja aiheuttamaan tätä ikävöintiä.


Rupesin tässä just miettimään miten me kaikki (mun kielimatkakamut ja minä siis) ollaan tässä vuosien varrella muututtu ja kasvettu. Oltiin sillon kaikki jtn 13-14vuotiaita, kun taas nyt täytetään tänä vuonna jo 17-18! Peruskoulu käyty, ja jatko-opinnot meneillään. Kun taas silloin oltiin vasta aloittelemassa yläkoulua ja olin itse käynyt seiskaluokan. Hassua miten aika menee niin nopeesti. Nyt en oo Neeaa ja Viivikään vuoteen nähnyt. :( 
Mut vaikka ei puhuttas viikkoihin tai kuukausiin, tiiän et ne on aina siellä. Niilläkin on oma elämä elettävänä, niin kuin mullakin. Tälläkin hetkellä mulla tosiaan varmasti ois järkevämpääkin tekemistä kuin tämä. 

Oikeastaan silti ihan hyvä vaan että teen tän nyt, koska välillä jokaisen on hyvä pysähtyä ja hyväksyä oma elämäntilanteensa. So Dramatic hahah ! Nyt on kyllä tosiaan aika tyhjä ja hyvä olo, kun sain viimein purettua tän kaiken. Tää puoli kielimatkoista ja sen jälkeisestä elämästä oli myös mun takia ihan tärkeää avata, koska tää asia jää aika pimentoon kaikkien muiden efambassadorpistekeruujuttujen keskellä. Oon varma että en oo ainoo kellä on näitä tuntemuksia omasta reissustaan, ja tästä kaikesta ikävästä, koska kaiken järjen mukaan tän pitäis olla ihan normaalia. 

Aattelin nyt kuitenkin päättää tän postauksen tällee kivasti "lyhyeen" (hehhe), ja enskerralla sitten vähän jotain muuta kuin näin syvällisiä ajatuksia!:)

Kiitos kuitenkin jos jaksoit lukea, later!